Voit lukea artikkelin suomeksi siirtymällä sivun alaosaan.
The year was 1984. I was 11 years old and about to start a new semester at a new school where I did not know anyone. I already had a difficult relationship with school and learning. After my first ever school experience I told my mother that it was loud, that rules were not being followed, and that I never wanted to go back.
The following year I hit my thumb with a hammer in class, then asked my mother why were there hammers allowed in class if the school knew that injuries could happen. So needless to say, I was stressed beyond measure to have to go into a new school and try to make new friends. Little did I know that my special interest at the time would be a stepping stone of survival for me.
The year before this new school experience, I developed a love of both basketball and of hip hop culture. I had spent the summer of 1984 in a hyperfocus of Run DMC, breakdancing, and shooting hoops. I walked into that new school with a mountain of stress on my shoulders that would soon be soothed, because in Autumn of 1984 it just so happened to be cool to be a b-boy and know how to breakdance. Because of this, I was able to feel ok about being in school. I felt accepted in my new environment, therefore I was comfortable enough to stay with that group of friends until I graduated in 1992.
Since 2018, I have had the opportunity to work with neurodivergent youth, both in the USA and in Finland with PAUT. Whenever the opportunity presents itself, I take free time to teach art workshops to people with brains like my own. Through creative workshops at PAUT, I am able to share my special interests and connect with those that might not have anyone else to connect with.
Through these interactions, I also am able to reflect on what I was like when I was their age. I think about these similarities often, and I am thankful for that moment in 1984 where a shared interest provided me a safe space to find people that I could rely on. I am truly thankful to be able to share myself, PAUT, and Ihme to these neurodivergent youth.
These people are not understood in school, sometimes bullied, and often ignored. Some are seen as difficult or different and are treated as outcasts. In an organization like PAUT and in a place like PAUT´s Miracle, these “outsiders” can connect with people like themselves and share their special interests and experiences. It is ok to like hip hop or Taylor Swift. It is ok to collect rocks or squishmallows. It is ok to like anime or to sit quietly and draw. At PAUT’s Miracle, we try to give outsiders the feeling of being inside: inside a quiet, comfortable home of nice people.
Read more about Justin´s art workshops and register in event calendar.
Ekkot ja yhteiset kokemukset voivat pelastaa ihmishenkiä
Oli vuosi 1984. Olin 11-vuotias ja aloittamassa lukukautta uudessa koulussa, jossa en tuntenut ketään. Minulla oli jo tuolloin vaikea suhde kouluun ja oppimiseen. Kun aloitin koulun ensimmäisellä luokalla, kerroin äidilleni koulupäivän jälkeen, että meluisuus ja sääntöjen noudattamattomuus oli vaikeaa, enkä koskaan halunnut palata takaisin.
Seuraavana kouluvuotena osuin peukalooni vasaralla ja kysyin äidiltäni miksi vasarat ovat sallittuja luokassa, jos koulu tiesi, että vammoja voi tapahtua. On ehkä tarpeetonta sanoa, että olin suunnattoman stressaantunut siitä, että minun piti mennä uuteen kouluun ja yrittää saada uusia ystäviä. En tiennyt vielä silloin, että tuolloiset erityismielenkiinnon kohteeni tulisivat olemaan selviytymiskeinoni.
Innostuin sekä koripallosta että hip hop -kulttuurista vuotta ennen uuteen kouluun siirtymistä. Olin viettänyt kesän 1984 hyperfokusoiden Run DMC:tä, breikkaamista ja koripalloa. Kävelin syksyllä uuteen kouluun stressivuori harteillani, joka helpottaisi pian, koska syksyllä 1984 sattui olemaan siistiä olla b-boy ja osata breikata. Tämän ansiosta minun oli hyvä olla koulussa. Tunsin olevani hyväksytty uudessa ympäristössäni ja viihdyin saman ystäväporukan kanssa aina koulusta valmistumisvuoteen 1992 asti.
Vuodesta 2018 lähtien minulla on ollut mahdollisuus työskennellä neurovähemmistöön kuuluvien nuorten kanssa sekä Yhdysvalloissa että Suomessa PAUTilla. Aina kun mahdollista, käytän vapaa-aikaani opettaakseni taidetta ihmisille, joilla on samankaltaiset aivot kuin minulla. PAUTin taidetyöpajojen kautta saan jakaa erityiskiinnostuksenkohteitani ja olla yhteydessä heihin, joilla ei välttämättä ole muita sosiaalisia yhteyksiä.
Näiden vuorovaikutustilanteiden kautta pääsen myös pohtimaan, millainen olin heidän ikäisenään. Ajattelen näitä yhtäläisyyksiä usein ja olen kiitollinen siitä hetkestä vuonna 1984, jolloin yhteinen ekko tarjosi minulle turvallisen tilan löytää ihmisiä, joihin voin luottaa. Olen todella kiitollinen voidessani jakaa kokemuksiani ja PAUTin toimintaa sekä tiloja näille neurovähemmistön nuorille.
Näitä ihmisiä ei aina ymmärretä koulussa, joskus heitä kiusataan ja jätetään usein huomiotta. Jotkut heistä nähdään vaikeina tai erilaisina ja heitä kohdellaan syrjäytyneinä. PAUTin kaltaisessa organisaatiossa ja Ihmeen kaltaisessa paikassa nämä ”ulkopuoliset” pääsevät kohtaamaan itsensä kaltaisia ihmisiä ja jakamaan ekkojaan sekä kokemuksiaan.
On ok pitää hip hopista tai Taylor Swiftistä. On ok kerätä kiviä tai squishmalloweja. On ok pitää animesta tai istua hiljaa ja piirtää. PAUTin Ihmeessä haluamme tuottaa ”ulkopuolisille” ”sisäpiiriin” kuulumisen tunteen rauhallisessa, turvallisessa ja mukavassa paikassa, jossa on hyviä ihmisiä.
Tutustu ja ilmoittaudu Justinin vetämiin taidetyöpajoihin tapahtumakalenterista tästä linkistä.
